Nukuin huonosti koko
kesän ennen Pietariin lähtöä. Asuin tuolloin yksin. Puolisoni oli kesätöissä
kotipaikkakunnalla ja minä Lappeenrannassa. Vaihtoon liittyvät asiat pyörivät
mielessä, kun aikaa Allegroon astumiseen oli enää kymmeniä päiviä.
Asun taas yksin. Enkä
edelleenkään meinaa aina saada unta. Suuri naapurimme pyörii mielessäni siitä huolimatta,
että sain tutustua siihen. Minun on vaikea motivoitua opiskelemaan voimalaitoksen säätöön liittyviä teknisiä yksityiskohtia. Maailma on suuri ja
mielenkiintoisia ilmiöitä täynnä, enkä haluaisi joutua puuhailemaan jonkin
pienen ja paikallisen yksityiskohdan kanssa. Kokonaisuudet kiinnostavat minua
enemmän.
Lappeenrannassa olen
jatkanut venäjän opiskelua. Kun peruskielioppi on kunnossa, voi keskittyä
sanaston kartuttamiseen. Siinä riittää sarkaa kynnettäväksi. Tapaan silloin
tällöin venäläisiä kavereitani ja on aika hienoa huomata, että arkinen
jutustelu sujuu ihan hyvin. Välillä onnistun aluksi huijaamaan
keskustelukumppanini luulemaan, että osaisin kieltä oikeasti.
Kävimme puolisoni kanssa
Pietarissa lokakuun alkupuolella. Tuli kotoinen fiilis, kun rahanvaihtopisteen
jonossa kyseltiin, kenen vuoro on kenenkin jälkeen eikä asiakaspalvelija
välttämättä vastannut asiakkaan tervehdykseen. Tutut asiat ihastuttivat ja ärsyttivät.
Pietarin keskusta on rakennettu hevoskärryillä kuljettavaksi.
En ole päässyt turhautuneisuudestani.
Jos viikossa on 12 tuntia läsnäoloa vaativaa opiskelua, jää paljon aikaa
vietettäväksi itsensä kanssa. En olisi ikinä uskonut kuinka tylsää ja
latistavaa tässä alle 21 neliön kopissa istuminen on. Viikonloput ovat
pahimpia, kun aikaa jalkeilla on 14-15 tuntia päivässä, eikä pakollisia menoja ole. Vaikka
tekisin hyvänä päivänä 5 tuntia koulutöitä ja kävisin yliopistolla punttisalilla
ja syömässä, jää löysää aikaa tuntikausia. Olen kuunnellut paljon minulle uutta,
hienoa musiikkia ja lukenut joitakin kirjoja, mutta rajansa kaikella.
Pietarin jälkeen tuntuu,
että Lappeenrannassa on aika vähän tekemistä ja nähtävää. Mutta onhan täällä
ennenkin eletty, ei ongelma ole siinä. Pitäisi päästä sinuiksi tämän uuden
elämänvaiheen kanssa.
Mikä siinä Venäjässä
viehättää? En kykene vastaamaan siihen täydellisesti. Se on tunneasia. Tunteiden
merkityksen tunnustaminen on ollut minulle työlästä, mutta enää en kiellä niiden vaikutusta. Venäjällä olo ja venäläisten kanssa touhuaminen on jännittävää ja
yllätyksellistä, usein antoisaa, mutta toisaalta turhauttavaa.
Nikolai Gogol on
ensimmäinen venäläinen kirjailija, jota olen lukenut. Näytelmänsä Reviisori oli
jo lukioaikoina niin hauska lukukokemus, että se innosti perehtymään
venäläiseen kulttuuriin syvemmin. Olen onnellinen, että olen tutustunut siihen.
Venäläinen kulttuuri aina jääkiekosta kirjallisuuden ja etikkasäilykkeiden
kautta balettiin on suuri aarreaitta. Se sijaitsee vähän hankalassa paikassa ja
sen ovi voi olla raskas avata. Mutta minun ohjeeni on, että aitan luo kannattaa
rämpiä. Koska koputtavalle avataan.
Päätän blogini katkelmaan
Gogolin romaanin Kuolleet sielut lopusta,
jonka kuvaus venäläisestä elämänmenosta on osuva vielä tänäkin päivänä, 174
vuotta julkaisunsa jälkeen.
”Selifan oli tosiaankin ajanut jo pitkän aikaa
silmät piirullaan, puolitorkuksissa vain harvakseen huiskien hevosia, jotka
torkkuivat nekin. Petrushkan päästä oli jo aikaa sitten, ties missä kohdassa,
lakki lentänyt tielle, ja hän itse selälleen retkahtaneena oli työntänyt päänsä
aivan Tshitshikovin polville, niin että isännän piti antaa hänelle luunappi.
Selifan ravisti unet silmistään ja iskien papurikkoa muutaman kerran ruoskalla,
joka pani sen juoksemaan, sekä huitaisten sitten ruoskalla kaikkia kolmea samanaikaisesti,
virkkoi ohuin, laulavin äänin: ”Alkakaahan soittaa!”. Hevoset alkoivat
liikutella nopeammin jalkojaan ja lähtivät kiidättämään keveähköjä vaunuja kuin
höyhentä. Selifan vain huiski ruoskallaan huudahdellen ”Hei, helei!” ja
hypähteli keinuen pukillaan sitä mukaa kuin vaunut joko riensivät mäen päällä
tai kiitivät huimasti mäkiä, joita oli tiheässä verkalleen alaspäin viettävällä
valtatiellä. Tshitshikov ainoastaaan myhäili keikahdellen keveästi
nahkapieluksellaan; hän piti nopeasta ajosta.
Ja kuka venäläinen ei pitäisi nopeasta ajosta?
Hänenkö mielensä, tuon huimiin pyörähdyksiin ja temmellykseen taipuva mieli, ei
sanoisi joskus: ”Hiisi vieköön kaikki!”. Hänkö ei pitäisi siitä? Ja saattaisiko
siitä olla pitämättä, siihen kun sisältyy jotakin niin juhlallisen-ihmeellistä.
Tuntuu kuin jokin salaperäinen voima olisi siepannut sinut siivilleen ja sinä
lentäisit itse ja kaikki kiitäisi mukana: virstat kiitävät, kauppiaat kiitävät
vastaan kuormavankkuriensa kuskipukeilla, kiitää molemmin puolin tietä metsä
tummine kuusi- ja honkarivistöineen, kirveen kalskeineen, koko tie kiitää ties
minne päättyvään kaukaisuuteen. Ja jotakin peloittavaa sisältyy tuohon kaiken
nopeaan vilahteluun, jossa et ehdi nähdä edes katoavan esineen muotoja, ja
ylläsi on vain taivas; ainoastaan ohkaiset pilvet ja pilviharsoa repivä kuu
näyttävät liikkumattomilta. Ah, troikka, lentävä lintu, kuka sinut on keksinyt?
Vain hurja kansa on voinut sinut synnyttää, maa, joka ei pidä leikinlaskusta,
maa, joka on heittäytynyt levälleen tasaisena tantereena täyttäen puolet
maailmaa. Menepäs lukemaan sen virstoja, niin jo rupeaa silmissäsi väreilemään.
Eivät ole kovin konstikkaat nuo ajopelitkään, ei niitä ole kiinnitetty
rautaisin kiertein; hätäisesti kirvein ja taltoin ne on tekaissut ja
kokoonpannut toimekas Jaroslavin mies. Ei istu kyytimieskään saksalaiset
saappaat jalassaan, on vain parta ja rukkaset, ja istuu hitto ties minkä
päällä. Mutta kun nousee ja ruoskallaan huitaisee ja laulun aloittaa, niin
hevoset vihurina kiitämään, pyöräin puolat sulautuvat jo yhdeksi sileäksi ympyräksi,
vain järähti maa, ja pysähtynyt matkamies huudahti säikähtyneenä, ja tuolla se
nyt kiitää, kiitää, ja kiitää! … Ja nyt, nyt näkyy jo tuolla kaukana, miten se
lyö pölypilviä ilmaan.
Etkö sinäkin, Venäjä, kiidä samoin kuin nopea saavuttamaton
troikka? Tie pöllyää allasi sakeana savuna, sillan jyrähtelevät, kaikki jää ja
katoaa taaksesi. Katsoja pysähtyy kuin jumalaista ihmettä hämmästyen: eikö tuo
ole salama, taivaalta singahtanut? Mitä merkitsee tämä kauhua nostava liike?
Mikä käsittämätön voima sisältyy noihin maailmalle outoihin hevosiin? Ah,
hevoset, hevoset, mitkä hevoset! Tuulispääkö on harjoillanne! Herkkä korvako
kätkeytyy jokaiseen suoneenne? Kun kuulivat ylhäältä tutun laulun, yht’aikaa
ponnistivat vaskikoristeisia rintojaan ja tuskin koskettaen kavioilla maata
muuttuivat äkkiä kuin ilmassa lentäviksi, ojennetuiksi viivoiksi, ja niin
kiitää troikka kuin Jumalan innoittamana! … Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa?
Ei vastausta. Kulkuset helisevät ihanasti, jyrähdellen repeytyy kappaleiksi
ilma muuttuen tuuleksi. Ohi lentää kaikki, mitä vain maan päällä on, ja karsaasti
väistäen antavat tietä muut kansat ja valtakunnat.”
Kiitos blogia lukeneille,
sitä kommentoineille ja kannustaneille. Palataan aiheeseen!
Спасибо всем!
